No, hoidimme paperiasiat ja maksun kuitenkin kuntoon, jonka jälkeen taksi tuli hakemaan mua orankien kuntoutuskeskukselle. Se ei ollut osa Uncle Tanin ohjelmaa, joten siitä piti maksaa erikseen. Kuntoutuskeskus on vähän matkan päässä Uncle Tanilta. Sisäänpääsy kuntoutuskesskukseen oli 30MYR, ja kamerasta piti (totta kai) maksaa erikseen 10MYR. Mitään muita tavaroita keskukseen ei saanut viedä sisälle, vaan ne piti jättää säilyltyslokeroihin. Ruokinta oli kymmeneltä, joten mulla oli reilu puoli tuntia aikaa tsekkailla puistoa. Mikään kovin erikoinen se ei ole, siellä menee aika selkeä reitti viidakossa, jota pitkini pääsee ensin ruokintapisteelle ja sen jälkeen vielä nursing centreen. Lisäksi halutessaan voi kävellä reilun parin kilometrin pituisen pätkän ilmeisesti jollekin putoukselle, ja välillä siinä on lintutorni.
En ehtinyt kovin pitkää pätkää kävellä kuntoutuskeskuksessa, kun tajusin että suoraan edessäni polun aidalla kulki oranki. Näky oli aika mieletön, siitäkin huolimatta että tiesin että orangit saavat kulkea siellä aivan vapaana miten haluavat. Edelläni kulkeva työntekijä alkoi viittoa äkkiä jotain, ja luulin etten saisi tulla lähemmäs, mutta lopulta kysyin onko ok tulla sinne. Lähemmäs sain tulla, mutta hissuksiin piti olla. Lisäksi orangin edellä kulki pieni porukka, eli eläinten piti tosiaankin antaa olla täysin rauhassa, ja jos sellainen tuli vastaan, sinun piti vaihtaa suuntaan niin, että oranki sai kulkea esteettömästi sinne minne halusi. Olin yllättävänkin lähellä orankia, ja taisin saada edes yhden käyttökelpoisen kuvan. Työntekijä kertoi, että orangin nimi oli Mimi, ja että se oli 8-vuotias (vai oliko se 10? En muista, mutta joitain vuosia kuitenkin). Pian Mimi poistui aidalta puiden oksille, ja itse jatkoin matkaa vielä pätkän ruokkimispaikan ohi. Siellä vastaan tuli taas turistiporukka, ja joku sanoi että oranki oli tulossa. Aika hienoa, näin toisenkin orangin, tämä oli vähän pienempi kaveri.
Kymmenen aikaan olin muutaman kymmenen muun ihmisen kanssa odottamassa ruokintapaikalla orankien näkemistä. Ja kyllähän niitä näki. Pari otusta keikkui lähistöllä jo hyvissä ajoin ennen kymmentä, ja kymmenen jälkeen ruokintapaikalle tuli ensn yksi vähän isompi oranki, ja lopulta myös toinen, jolla oli vauvaoranki takertuneena mahaansa. Olkoonkin että kyseessä oli kuntoutuskeskus, mutta siellä eläimet sentään oli vapaita liikkumaan oikeasti isolla alueella, toisin kuin jossain eläintarhassa.
Ruokinnan jälkeen kaikki lähtivät liikkumaan nursing centreä kohti, joten sinnepä menin minäkin sitten. Syy kaikkien liikkumiseen sinne selvisi nopeasti; rakennuksessa pääsi katsomaan orankien ruokailua ja touhuilua sisältä "katsomosta", eläimet olivat toki edelleen vapaina ulkona. Tällä kertaa paikalla oli kuutisen orankia (vai oliko niitä peräti enemmän?), ja niiden leikkimistäkin oli mahtavaa katsoa, ei sitä oikein voin selittää, se pitää nähdä itse.
Ruokailuhetki.
Nursing centre.
Lopulta kaikkien piti poistua, ja minä ja muutama muu (ainakin kaksi pariskuntaa) lähtivät vielä katsomaan reilun kilometrin päässä olevaa lintutornia. Polku sinne olikin sitten jo oikea polku oikeassa merkityksessään ja aika lämmin (=hiki) siinä tuli tornille tallustaessa. Torni itsessään oli, noh, torni. Olikohan siinä ehkä viisi kerrosta, mutta siinäpä se. Ylhäältä toki oli ajatus bongailla lintuja, mistä polun varrellakin oli infotauluja, mutta hien valuessa kuin olisi suihkussa käynyt ei oikein lintubongailu innostanut. Lisäksi aika oli vähissä, koska mun piti olla puoli yhdeltä taas aloituspaikalla kun kyyti tulisi hakemaan. No, olin jo melkein kulkenut matkan takaisin ja "puistonvartijan kioskilla" (vihkoon piti kirjoittaa nimi ja lähtö- ja paluuaika ja allekirjoitus reitille lähtiessä), kun vastaan tuli yksi pariskunta joka oli juuri kuvaillut polulla ollutta apinaporukkaa. Edelläni kulkenut pariskunta otti muutaman kuvan apinoista ja jatkoi sitten matkaa, kun itse jäin vielä apinoiden "taakse" kuvaamaan niitä. Apinat alkoivat kuitenkin vaikuttaa pelottavilta siinä vaiheessa, kun aloin pikkuhljaa lähestyä niitä aikeena ottaa pari kuvaa vähän lähempää ja ohittaa ne. Eipä niitä kovin helpolla sitten ohitettukaan, koska ne ihan kirjaimellisesti alkoivat tulla kohti niitä lähestyttäessä ja näyttivät hampaitaan. Tilannetta on vaikeaa kuvailla, mutta siinä aika nopeasti unohtui kuvaaminen, kun reilu kymmenkunta apinaa oli tientukkeena ja käyttäytyi uhkaavasti. Yksi tuli tosi lähelle ja yritin huitoa sitä kamerallakin pois, mutta apina ei juuri välittänyt. Tiesin olevani aika lähellä puistotyöntekijää ja huusinkin pari kertaa apua, mutta kun mitään ei tapahtunut, päätin ohittaa polulla olleet apinat kiertämällä polun parin metrin päästä metsässä. Sykkeeni oli melkoinen, kun lopulta pääsin ehkä sadan metrin päässä olevalle kioskille. Kerroin heti tapahtuneesta puistotyöntekijälle, joka otti tilanteen turhankin rauhallisesti, ja sanoi vain apinoiden olevan liian tottuneita ihmisiin, ja että joskus ne tekevät juuri sitä. Työntekijä lähti kuitenkin apinoiden suuntaan, ja samalla hetkellä sieltä kuuluikin entistä pahempaa apinoiden mekastusta ja ihmisten huutoa. En itse nähnyt tapahtumaa, mutta aikaisemmin näkemäni pariskunta tuli kioskille työntekijän kanssa, ja nainen oli selvästi järkyttynyt. Kuulin, että yksi apinoista oli raapaissut naista olkapäähän. Hullut apinat! Työntekijä oli edelleen turhankin rauhallinen, ja nainen halusi vain nopeasti pois puistosta koko ajan nyyhkyyttäen. Olin itsekin edelleen aika järkyttynyt, vaikkei itselleni varsinaisesti mitään tapahtunutkaan. Jälkikäteen ajatellen tuli mieleen että olisi ehkä ihan hyvä jos apinoista olisi jotain varoituskylttejä jossain. Tai jos sellaisia olikin, ne meni multa aivan täysin ohi.
Puiston rakennusten luona mun piti vielä mennä ostamaan pari pientä tuliaista kaupasta, mutta koska seuraava ruokinta olisi vasta parin tunnin päästä, oli kauppakin suljettu. Todella tyhmää, ja jos olisin sen tiennyt, olisin ostanut tuliaiset jo etukäteen.
Tullessani takaisin Uncle Tanin baseen, siellä oli vajaan kymmenen hengen porukka paikalla, ja ehdin jo hetken innostua, ettei mun tarvisikaan mennä yksin sademetsään, kunnes kuulin että porukka olikin juuri tullut sieltä. Vaihdoin muutaman sanan yhden miehen kanssa ja kuulin, että siellä tulisi olemaan tosi hienoa. Söin lounaan (kuului hintaan), jonka jälkeen menikin puolisentoista tuntia vain hengaillessa, kunnes vähän ennen puolta kolmea kuulin lyhyen briiffauksen tuleviin päivien osalta. Ja toki tässä vaiheessa selvisi ja tajusin myös sen, etten sentään ihan yksin metsässä olisi oppaiden kanssa, vaan edellisenä päivänä leirin aloittaneen porukan kanssa ensin, ja toki seuraavanakin päivänä paikalle tulisi taas uutta jengiä. Täten porukka siis vaihtuu siellä aika tiuhaan.
Puoli kolmen aikaan lähdimme, ja autolla matkustimme 1-1,5h, jonka jälkeen tulimme Kinabatang-joelle, ja liikkumismuoto vaihtui autosta veneeseen. Kun lopulta vajaan tunnin veneilyn jälkeen olimme perillä, olin hieman yllättynyt, koska melkein koko matkan ajan pienen metsäkaistaleen takaa näkyi selvästi palmuviljelmät (joita täällä muuten riittää!). Öhöm, emme sitten ihan NIIN keskellä metsää ollutkaan mitä olin lukenut monesta paikasta ja siten itsekin luullut.
Kinabatang-joella lähdössä campiin.
Leirissä.
Yöpyminen tapahtui huteissa.
Eka oma safari oli siis illallisen jälkeen ysiltä. En muista mitä kaikkea näin, mutta ainakin ensimäisenä jonkun pienen kissaeläimen puussa. Tarkennettakoon vielä, että itsehän en sysipimeässä nähnyt yhtään mitään, ennen kuin opas oli bongannut jonkun eläimen mulle. Nenäapinoita - jotka ovat muuten orankiakin uhanalaisempia - näin nukkumassa puiden oksilla, joskaan en nyt ihan niitä neniä nähnyt, eli mulle ne olisi voinut mennä tavallisestakin apinasta, haha. Safarin jälkeen olin jo tosi väsynyt, mutta hengasin vielä hetken muun porukan kanssa, kunnes menin nukkumaan. Leirillä ei ole minkään sortin resortteja tai muita, ainoastaan pieniä rakennuksia, joissa on neljä seinää (yhdesssä oviaukko ja parissa ikkunantapaisia) ja katto. Lattialla on patjat, ja niiden yllä hyttysverkot. Ruoat tai muut makealta tuoksuvat asiat säilytetään kannellisissa muovisangoissa, ettei rotat pääse niihin käsiksi yöllä. Muuten voi sanoa hyvästit repulleen tai muulle omaisuudelleen. Itse majoituin kolmen muun naisen kanssa yhdessä hutissa (hut, mikähän on fiksu käännös tälle sanalle..). Vessat olivat kyllä ihan oikeita vessoja, ainakin jos määritteenä on länsimainen pönttö, mutta paperia niihin ei saanut heittää, ja huuhteluvesi vieressä olleisiin ämpäreihin tuli suoraan joesta (ei siis vessan vetämistä "normaalilla" tavalla), eli siinäkin asiassa haluttiin kuormittaa luontoa mahdollisimman vähän. Suihkuina toimi samainen joesta pumpattu vesi, jota oli isoissa saaveissa. Leiri ei siis tosiaankaan ole prinsessoille, joskin luulin tosiaan että olisi pitänyt varautua vielä paljon pahempaan. Tästä(kin) varmaan lisää sitten myöhemmin, kun kirjoittelen vähän enemmän arviointeja, kommentteja ja mielipiteitä kaikesta kokemastani.
Ensimmäinen meni yö meni olosuhteisiin nähden kai ihan hyvin, aika heikkoa unenelaatu kyllä oli, mutta sain kai vähän nukuttua. Aamukuudelta oli herätys aamusafarille, mutta korvatulppien takia en kai kuullut mitään herätystä, vaan yksi tytöistä herätti minut ja muut. Pikaisten aamutoimien jälkeen lähdimme taas veneilemään, mutta valitettavasti orankeja ei näkynyt. Suurin todennäköisyys niiden näkemiselle on ilmeisesti juuri aamulla, kun ei ole vielä liian kuuma, ja mua ennen paikalle tullut porukka olikin nähnyt juuri edellisenä aamuna jopa neljä orankia, joista yksi oli ollut pieni vauvaoranki. Näimme jälleen erilaisia lintuja, apinoita, gibbonin ja vauvakrokotiilin.
Aamusafarin jälkeen vuorossa oli aamupala, ja kymmeneltä muiden leiri alkoi olla ohi, ja he lähtivät osa suuntaamaan Sempornaan ja loput jonnekin muualle. Tässä kohtaa mä sitten jäin oikeasti yksin leirille muutamaksi tunniksi. No, oppaiden kanssa, mutta kuitenkin. Puoli yheltätoista mulla alkoi ns. tylsä osuus, eli menimme veneellä jollekin paikalle, missä opas (suurin osa oli muuten aika nuoria, pari-kolmekymppisiä) kertoili sitten kaikenlaista metsän puista ja kasveista. Ihan mielenkiintoista se oli, jostain kasvista saa tarvittaessa vähän energiaa, toista taas voi käyttää paremman puutteessa vessapaperina ja kolmatta käytetään "lautasena" ruoalle.
Pitkille vaatteille ja hyttyskarkotteelle oli käyttöä, koska niitä moskiittoja todella riitti.
Päiväsafarin jälkeen vuorossa oli lounas, ja tämä oli erityisesti se hetki, kun tuntui hassulta olla paikalla yksin. Oletettavasti myös oppaat söivät samaa sapuskaa (he muuten myös ilmeisesti asuvat samassa paikassa, ainakin siellä oli itse Tanin koti), mutta silti, ruoka oli katettu vain mulle. Ja nyt kun muistan, niin pakko sanoa, että ruoka oli leirillä todella hyvää, varmaan parasta mitä olin siihen mennessä edes syönyt koko matkan aikana. Lounaan jälkeen mulla oli aikaa vajaa viisi tuntia, ennen kuin seuraava safari alkaisi viideltä. Kalastussafari jäi siis multa väliin, koska jostain syystä siihen vaadittiin vähintään kolme osallistujaa. En tiedä miksi, enkä kyllä kysynytkään, koska kalastus ei mua juuri kiinnostanut. Väsymys alkoi iskeä, ja hetken leirin ympäristössä asuvia apinoita kuvattuani päädyin lojumaan riippukeinuun, jossa hengasinkin sitten varmaan kolmisen tuntia yhteensä. Ja kyllä teki muuten päikkärit harvinaisen hyvää, oli aika rela meininki. Eli oli siinä hyvätkin puolensa olla yksin leirillä, muiden kanssa olisi kuitenkin pitänyt sosiaalistaa vähän enemmän.
Kissakin otti rennosti.
Lepohetken aika.
Viiden maissa lähdettiin sitten iltapäiväsafarille, kun sademetsä alkaa taas heräillä siestaltaan. Odotukset orangin näkemiseen oli taas kovat, mutta eipä niitä näkynyt. Sen sijaan näin vihdoin ne nenäapinatkin valoisan aikaan ja lähempää, ja ei sitä kai huonoksi tulokseksi voi tosiaan sanoa, kun ovat kuitenkin orankiakin uhanalaisempia, kuten jo aikaisemmin kirjoitinkin. Toki myös muita eläimiä näkyi, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi samoja tai ainakin samantyylisiä, mitä olin aikaisemmin nähnyt.
Tultuani takaisin leiriin, oli uusi porukka tullut paikalle. Kävin pikaisesti moikkaamassa heitä, mutta juuri minkäänlaista reagointia ei tapahtunut. Jäi vähän paska fiilis lähinnä siksi, että jos porukka olisi sellaista loppuajankin, tulisi loppuaika leirillä olemaan aika ankeaa. Kävin omassa majassa säätämässä tavaroiden kanssa, ja huomasin, että kolmen henkilön tavarat oli ilmestynyt sinne myös. Hyvä juttu, koska ajatus yksin nukkumisesta ei kuitenkaan ollut mikään kiva. Menin uudestaan muiden luokse ja onneksi ensivaikutelma oli ollut aivan väärä, ja tulinkin hyvin juttuun kaikkien kanssa. Illallinen oli paras, ja yhdeksältä oli taas yhden safarin aika. Muut lähtivät veneellä samalle iltasafarille millä olin itse ollut edellisenä iltana, ja itse lähdin bongailemaan eläimiä kävellen leirin lähialueelle. Lopputulos ei yllättänyt, ja näimme vain muutaman nukkumassa olleen linnun ja viimeisenä ihan leirissä olleen puunrungossa olleet kaksi skorpionia. Kun muut tulivat omalta safariltaan, olin vähän yllättynyt, kun osa ihmisistä painui suoraan nukkumaan (kello ehkä puoli yksitoista?), mutta toisaalta oli hauska taas nähdä miten eri tavalla eri porukat toimii, edellinen porukka kun pelaili pitkään illalla ja valvoi paljon myöhempään. Päiväunien takia olisin itse voinut varmaan valvoa pidempäänkin, mutta päätin kuitenkin mennä ajoissa nukkumaan, koska aamulla tiedossa oli taas herätys kuudelta.
Toinen aamusafari ei ole itsestäänselvyys, vaan sille pääsee, jos edellisenä päivänä on tullut sen verran (vähän) porukkaa, että veneeseen vielä mahtuu. Siinä mielessä toki oli hyvä edelliselle porukalle että tulin yksin, koska he pääsivät toiselle aamusafarille ennen lähtöään, ja itse taas pääsin toiselle aamusafarille, koska olin tullut yksin, eikä mun jälkeen tullut porukka myöskään ollut iso. Odotukset oli korkealla, koska tämä oli mulle viimeinen mahdollisuus nähdä orankeja ihan luonnossa. Emme päässeet varmaan sataa metriä pidemmälle leiristä, kun näimme jo ison krokotiilin (okei, kaikki on suhteellista, mutta iso verrattuna edellisen aamun vauvakrokoon). Se pelasti jonkin verran, koska orangit jäi multa kokonaan näkemättä. Ei kannata pitää odotuksia liian korkealla safarien suhteen, koska luonnossa täytyy olla tuuriakin, että näkee tiettyjä eläimiä. Vinkkinä muille :D
Aamusafarin jälkeen söimme aamiaisen, ja itse menin kasaaman kamat kuosiin lähtöä varten. Kymmenen aikaan moikkasin muille ja toivotin hauskoja safareita, vene lähti veneilemään, ja vajaan tunnin kuluttua olin vaihtanut taas kulkuvälineen veneestä autoon. Matka Sempornaan oli alkanut.
